1. luku

Eeva Tulimaa, jonka ympärille kuvauksemme tapahtumat pääasiassa kiertyvät, syntyi vuoden -13 loppupuolella harmaassa körttitalossa, pienen Järvikylän eristetyssä maailmassa.

Elämän valtavuolle hyrskysi jossakin kylän ulkopuolella, ei kuitenkaan tavoittamattoman kaukana, sillä sen kohu kuului etäisimpäänkin tönöön saakka, ja silloin tällöin se vierähti vaahtopäin yli koko metsäkulman. Kylän asukkaat olivat luonteeltaan levottomia ja ikävöiviä niinkuin kaikkialla näillä seuduin, ja monet heistä muuttivatkin hälisevään rintakylään taikka hylkäsivät kaiken ja purjehtivat kimpsuineen kampsuineen kaukaisiin, merientakaisiin maihin. He olivat tarmokkaita, yritteliäitä yksilöitä, eikä kotikylän verkkainen elämäntahti heitä tyydyttänyt.

Vain Tulimaan harmaa talo körttiharmaine asujamineen eli omaa suljettua elämäänsä. Se oli niinkuin yksinäinen kalliosaari keskellä ikuisesti häälyvää pakanamaata… Varsinainen herätys olikin tapahtunut naapuripitäjässä. Siellä se eli vieläkin melkoisen voimakkaana; ei kylläkään enää minään taivaitahipovana hurmahenkisyytenä, vaan pikemminkin jonakin totunnaisena tapana, esi-isiltä perittynä elämänsuuntana. Poissa oli siitä entisten aikojen puhti ja mehu. Uudet tuulet puhalsivat, ja silloin tällöin pirahti pyhittyyn maahan rikkaruohojen siemen.

Tämä seurakunta oli enemmän aineellisiin asioihin kiintynyt, kesytön ja maallismielinen. Luste iti ja ohdake rehoitti kaikkialla; vain siellä täällä metsäkylien rauhoitetussa elämänpiirissä tönötti yksinäinen asumus, jonka osalle oli langennut Jumalan armo. Näihin heimokuntansa viimeisiin mohikaaneihin kuului tämäkin Järvikylän ainoa körttitalo: Tulimaa.

Silloin tällöin kajahteli tuvassa virsi, joka aaltoili ulos vihreille ketokoille ja viljaville vainioille niinkuin aavistus jostakin kaukaisesta maasta, missä ei ole veden vilvoittavaa läheisyyttä eikä auringon hedelmöittävää lämpöä. Ja jolloinkin pyhäisenä päivänä tulvahti pihamaa täyteen tummanuttuista kansaa; nuo pitkätukkaiset eivät olleet tämän kylän eläjiä vaan naapuripitäjän taajoista herännäisseuduista. Oman kylän asujamet huolivat heistä viisi, ja jos huolivatkin, niin katselivat he näitä alakuloisin ilmein taikka surumielisesti myhähdellen niinkuin säälittävää museotavaraa.

"Tulimaassa veistellään taas taivaanporttia avarammaksi", sanoivat jotkut häjynkuriset. Mutta körttikansa tuvassa veti harrasta virttään pitkin päivää, ja virsi vieri kesäisille maille niinkuin raskaita laineitaan vyöryttelevä meri. Tuon tuostakin pauhasi laakeassa pirtissä saarnaajan jylisevä ääni, ja kansa istui vakaana huojutellen ruumiitaan, ja siellä täällä purskahti nyyhke ja heltyi karskiintunut sydän. Niin lähestyi tämä raskasverinen kansa isiensä Jumalaa. Lakkaamatta se rukoili ja veisasi kehdosta morsiussänkyyn ja sieltä hamaan hautaan saakka.

"Vieneekö tuo tie taivaaseen paremmin kuin muutkaan, ja liekö tuo Korkein Isä tahtonut, että ihminen kokonaan oman elämänsä kieltää ja vain varjoksi tekee?" Tuumailivat kylän sävyisät ukot, mutta nuorempi polvi ei enää pohtinut tällaisia kysymyksiä. Sille riitti maallinen elämä menoineen ja rientoineen. He keskustelivat kunnan tuloista ja menoista, he väittelivät lukemisensa perusteella partamenttarismin eduista ja varjopuolista, he juoksentelivat pitkin keväisiä metsiä murtomaaharjoituksissa, ja he kuuntelivat iltaisin radiostaan viimeiset uutiset päivän suurimmasta nyrkkeilyottelusta. Mitä merkitsi heille yksinäinen körttitalo keskellä korpimetsää? Sehän oli jotakin kaukaista, esi-isien maailmaan kuuluvaa perinnäisrojua. Vaalikoot ne, jotka tutkivat historiaa ja muinaisjätteitä, sen kunniallista kuolemaa ja hautausta!

Tällainen oli kyläläisten suhde tähän yksinäiseen rajavartijaan, eikä tätä suhdetta suinkaan lämmittänyt Tulimaan isäntä, joka oli ankara ja jäykkäleukainen mies, niinkuin odottaa sopikin. Ympäristön vieras henki näytti vain kiihdyttävän ja korostavan hänen uskonnollista paatostaan, ja suruttomien kevyt elämä oli hänen vanhurskaalle luonnolleen kauhistus. Eikä hän sallinut vähäisen huonekuntansakaan, johon palvelusväen lisäksi kuului vain vaimo ja sittemmin yksi tytär, pitää liikaa kanssakäymistä uskottomien parissa. Hänen silmänsä säihkyivät auringonvalkaisemien kulmakarvojen alla, ja hänen pitkä tasatukkansa liehui tuulessa niinkuin Israelin suurten profeettain.

Aamuin illoin hän veisaili honkapöytänsä päässä, ja hänen äänensä jylisi niinkuin taivaan ukkonen. Pyhäisenä päivänä hän aukaisi suuren nahkaselkäisen raamattunsa, ja hän luki ja luki, kunnes kaikki väsähtivät. Siitä huolimatta hän ei päästänyt heitä ulos aurinkoiseen ilmaan, ennen kuin oli täysin vakuutettu, että herransana oli taas täksikin päivää virvoittanut heidän poloiset sielunsa.

Tämän tulisen ja suvaitsemattoman isäntämiehen silmälläpidon alaisena yleni hempeä Eeva-tyttönen. Lapsena hän oli lihavahko, sinisilmäinen ja keltatukkainen lyllerö. Kukaan ei osannut odottaa hänestä mitään kaunotarta, sillä hänen kasvonsakin olivat leveähköt, jopa pulleat, eikä niissä oikeastaan ollut muuta mielenkiintoista kuin värehtivä kuoppanen poskessa, joka tuli silloin tällöin huomatuksi hänen nauraessaan. Mutta onnettomuudekseen hän nauroi niin perin harvoin, että vain jotkut muistivat sen kuulleensa tai nähneensä. Arkana ja pienenä hän vetäytyi yksinäisyyteen unohtuakseen omiin salaperäisiin mietteisiinsä. Jos hänet niistä yht’äkkiä yllätettiin, vavahti hän kiireestä kantapäähän, ja hänen taivaansinisiin silmiinsä tuli niin säikähtynyt tuijotus, että katsoja tunsi pakostakin tehneensä hänelle jotakin pahaa ja häpeillen omaa uteliaisuuttaan heitti hänet rauhaan. Niin hän sai kasvaa ja kehkeytyä aina rippikouluvuosiinsa melkeinpä huomaamatta.

Tällöin hän oli yhäkin varreltaan muotoutumaton, paksuhko typykkä, vieläpä tavallista pienikokoisempi, ja niin tavattoman kaino, että hän punastui vähäisimmästäkin mielenkiinnosta.

Nöyränä ja vähäisenä hän askarteli talon arkisissa töissä autellen äitiään taikka paimennellen lehmäsiä läheisillä niityillä. Eläimet olivatkin hänen ainokaisia ystäviään, sillä isä ei päästänyt häntä kylän lasten joukkoon, eikä hänellä itsellään ollut veljeä eikä sisarta. Mutta joka vuosi syntyi sekä navettaan että talliin monta suloista otusta, ja niitä hän vaali ja helli. Hän raaputteli possujen syyhyäviä selkiä, hän suukotteli valkeidenkaritsapallukoiden pehmeää villaa, hän veti vasikoita korvista kurkistellen niiden merensinisiin silmiin, ja tuon tuostakin hän juosta porhalsi hevoshaassa kilpaa virmojen varsojen kanssa. Aina hänellä oli kissa tai useampia, ja pitkät kesäiset illat hän leikki niiden kanssa kotoisilla tanhuvilla.

Kaikesta huolimatta hän tunsi itsensä yksinäiseksi, sillä eläimet olivat sittenkin vain luontokappaleita, eikä niiden kanssa voinut keskustella ihmisten lailla. Jos hän puhuikin niille, niin vastasivat ne kyllä tavallaan: ruumiillaan ja silmillään, mutta niiden kieli pysyi mykkänä. Ja kumminkin hänen sydämensä oli usein niin täpö täysi, että hän olisi välttämättä halunnut kuulla vieraan äänen lohduttavan soinnun. Koko lapsuutensa ajan hän vaalikin hartaimpana toiveenaan unelmaa tyttösestä, jolle hän saisi rupatella kaikki syvät elämyksensä, joita hän uskoi kokeneensa, mutta joita ei kukaan edes aavistellut. Iltaisin hän liitti rukouksensa loppuun sydämensä kainon toivomuksen: "Isä, anna minulle mieleiseni ystävä!"

Rippikouluaikana toteutui vihoviimeinkin hänen vuosikausia kestänyt odotuksensa. Ystävän nimi oli Sisko Korpipää, ja hän oli varmaankin "maailman kaunein ja miellyttävin tyttö", kuten Eeva osittain ylpeänä, osittain haikeana totesi. Sisko ei tosin ollut suurta sukua: olipahan vain pitäjän haudankaivajan tytär; hänen isäänsä sanottiin kylläkin viisaaksi, jopa hienoksi mieheksi, vaikka tämä olikin äärettömän synkkämielinen, niin synkkämielinen, että hän sitten pikapuoliin tekikin itsestään lopun kauhealla tavalla.

Siskon koti sijaitsi lakeuden laitamilla, parin kolmen kilometrin etäisyydellä kirkosta ja aivan hautausmaan vieressä, kauniilla, viettävällä rinteellä. Tie, joka johti Järvikylään, kulki siskon kodin ja hautausmaan välitse. Se oli metsien saartama, mutkitteleva korpitaival, eikä Eeva jaksanut ajella sitä kouluaikanaan joka päivä kotiinsa, niinkuin hän aluksi yritti. Vihdoin isä lupasi, äidin alituisista vihjailuista kiusaantuneena, vaikkakin perin vastenmielisesti ja silmiään vihaisesti muljautellen, että hän saisi asua loput rippikouluajastaan Siskon luona tämän ullakkokamarissa. Niin pääsi tyttösten ystävyys vakautumaan ja lujittumaan, ja heistä tulikin eroittamattomat toverit.

He sopivat erinomaisella tavalla yhteen, sillä he olivat kuin vartavasten luodut täydentämään toinen toistaan. Jos Eeva oli keltatukkainen, tyynisilmäinen ja varreltaan typykkämäinen, oli Sisko sitä vastoin tummakutrinen, ilosilmäinen, muodoiltaan solakka ja kaunis. Eeva ei voinut tarpeeksi ihailla ihmeellistä ystäväänsä. Tämän rinnalla hän tunsi itsensä pieneksi ja merkityksettömäksi, ja usein hän ihmetteli, kuinka Sisko lainkaan huoli hänestä toverikseen. Tuntien itsensä nöyräksi ja kiitolliseksi tämän suunnattoman alamielisyyden johdosta hän olisi alistunut millaisiin kärsimyksiin hyvänsä ystävänsä puolesta, ja usein hän sellaisia toivoikin, tietenkin vain siksi, että olisi saanut osoittaa tuolle lumoavalle tyttöselle, kuinka paljon hän tästä piti.

Ihmiset pälyivät Siskoa aina ihastelevin silmin myhähdellen hyvänsuopaisesti, ikäänkuin antaen jo etukäteen anteeksi ne mahdolliset kepposet, joihin hän tekisi itsensä vikapääksi, ja saipa Eevakin tästä myötämielisyydestä osansa, vaikkeikaan omasta ansiostaan. Siskon nauravat hampaat välkehtivät, ja hänen ilakoivat silmänsä vilkkuivat lepattavina liekkeinä, joiden lumoa oli mahdoton ihmisvoimin vastustaa. Häikäistyneenä Eeva katseli tätä ilmestystä, mutta huomattuaan ihmisten peräävän heitä liian pitkään hän tunsi itsensä toisinaan ylpeäksi, toisinaan mustasukkaiseksi ja toisinaan taas niin mitättömäksi, että hän olisi tahtonut piiloutua maan rakoseen.

Siskoa tämä ihmisten hänelle osoittama sanaton ihailu miellytti, mutta hän suhtautui siihen kuitenkin keveällä huolettomuudella, niinkuin kaikkeen muuhunkin, mikä kuului hänen elämäänsä: tuohon valoisaan, onnelliseen jossa oli paljon kukkia ja linnunlaulua. Totta kyllä, ilahtui Eevakin tavallaan tästä lakkaamattomasta mielenkiinnosta, jota hänkin sai nauttia toverinsa kauneuden johdosta – ja ehkäpä pikkuriikkisen omankin miellyttäväisyytensä ansiosta – mutta samalla se ikään kuin ahdisti rintaa ja tukahutti kurkkua, niin että hän tunsi alituisesti olevansa tekemäisillään jotakin pahaa – synnillistä.

Katkera oli heidän eronsa kouluajan loputtua. Maaten vuoteessaan sylityksin he vannoivat toisilleen ikuisen uskollisuuden valan. Siitä huolimatta ei heillä ollut mahdollisuutta kovinkaan usein tavata, vaikka he olisivat tahtoneetkin. Silloin tällöin pääsi Eeva kuitenkin piskahtamaan ystävänsä luona; kesäisinä iltoina hän ajeli sinne polkupyörällään pitkin hämyistä, havuneulasten kattamaa korpitietä.

Isä suvaitsi tätä toveruussuhdetta, jonka jatkumisesta hän oli tietoinen, vain nyrein mielin, mutta koskapa tyttöpahalla ei ollut muutakaan seuraa, antoi hän vihdoin avoimen myöntymyksensä. Luultavaa kuitenkin on, että tämä peräänantaminen johtui pelkästään äidin myötävaikutuksesta; tämäkin koetti muutenkin kaikin tavoin huolehtia yksinäisen tyttärensä viihdytyksestä.

Jolloinkin, vaikkakin perin harvoin, sai Eeva luvan kutsua Siskon kotiinsakin. Helppo oli kuitenkin huomata, että vieras katsoi talon kaavamaista elämää pyörein silmin, ja että häntä painosti huonekunnan ahdas, vanhoillinen henki. Eikä Eevakaan, vaikka hän iloitsikin ystävänsä läsnäolosta, ollut näinä päivinä oma itsensä; tuntui, kuin Sisko olisi tuonut mukanaan uuden hengen, joka ei sopinut vähääkään kodin mustuneihin seiniin eikä sen vakaiseen ilmapiiriin.

Siskohan punnitsi asiat niin tuoreesti ja välittömästi tehden kaiken oman päänsä mukaan. Kasvettuaan pienestä tyttösestä ohjaksettomana ja vapaana eivät mitkään veriin syövytetyt ennakkoluulot taikka piintyneet tavat kahlehtineet häntä. Menetettyään jo kohta syntymänsä jälkeen äitinsä oli kaksoisveli ollut hänen ainoa opastajansa, sillä isä, tuo synkkä murjaani, jonka vaimon kuolema oli kokonaan musertanut, ei välittänyt paljoakaan lapsistaan, vaan jätti heidät omiin hoteisiinsa. Niin oli Siskosta päässyt kasvamaan kesytön ja peloton; hän meni ja tuli mielensä mukaan ja hänen päänsä oli täynnä kerettiläisiä ajatuksia, joita hän ei ymmärtänyt edes salailla, mutta jotka panivat körttitytön sydämen hätäisesti tykyttämään.

Toisinaan Eevasta tuntui, että Sisko olikin vain levoton, värehtivä henki, joka oli tunkeutunut hänen kotiinsa yksinomaan vietelläkseen häntä syntiin. Tällaisina hetkinä hän kammosi ystäväänsä, sillä hän aavisteli, ettei kyennyt vastustamaan kiusausta. Usein hän meni pelossaan niinkin pitkälle, että sulkeutui kokonaan huoneeseensa saattaen pahaa-aavistamattoman Siskon aivan ymmälle. Tekeytymällä tylyksi ja harvasanaiseksi hän koetti vapautua tämän lumosta. Kaikesta huolimatta hän epämääräisesti kauhistuen tiesi, että tyttösen ohimennenkin lausumat sanat painuivat syvälle hänen mieleensä, ja että ne lakkaamatta jäytivät hänen sisintään. Sisko ärsytti häntä jo pelkällä olemassaolollaan kiihkoisaan kuohuntaan, ja tuon tuostakin hän huomasi säikähtyneenä ajattelevansa asioita, joita hänen ei olisi pitänyt ajatella, ja epäilevänsä totuuksia, joita hänen ei olisi saanut epäillä. Hänen elämänsä ei ollut enää yhtä yksinkertaista kuin tähän saakka eikä siis myöskään enää yhtä tyynen selkeää. Kaikkialla avautui hänen eteensä salaperäisiä portteja, ja vaikka hän sulkikin silmänsä pelosta väristen, aavisti hän kuitenkin, että hänen loppujen lopuksi oli katsottava niiden tutkimattomaan hämäryyteen.

Käärme oli tullut ja sanonut: "Katso, ystäväiseni, tuossa on hyvän- ja pahantiedon puu; jos syöt sen hedelmiä, sinusta tulee viisas niinkuin Herra itse, ja sinä eroitat, mikä on hyvää, ja mikä pahaa." Eikä hän osoittautunut paremmaksi kuin alkuaikojenkaan Eeva, vaan söi yhden hedelmän, söipä vielä toisenkin, ja ehtymätön himo täytti hänen sydämensä. Rikkaruohojen siemen oli huomaamatta päässyt juurtumaan hänen herkkään tytönsieluunsa, ja ennen pitkää murentui sen jalo eheys.

Toisinaan hän koetti, oman sisäisen hätänsä pakottamana, saada Siskon uskonnollisia ajatuksia selville, mutta silloin tämä aina omituisesti mykistyi, ikäänkuin olisi ollut sopimatonta udella sellaisia asioita. Antaen vain vältteleviä ja ylimalkaisia vastauksia tämä näytti perin hajamieliseltä, jopa kiusaantuneelta, niinkuin olisi istunut ikävystyttävän opettajan kuulusteltavana. Sen verran hän kuitenkin kaikitenkin vihjaili, ettei hän ainakaan uskonut piruun eikä helvettiin. Kerran hän muun muassa huudahti intohimoisella äänellä: "Pidätkö sinä rakkauden Jumalaa niin ankarana, että uskottelet Hänen haluavan kiduttaa poloista ihmisraiskaa ajasta aikaan, tuota heiveröistä raukkaa, jonka Hän itse on luonut sellaiseksi kuin tämä on, ja joka ei niinollen ole omasta olemassaolostaan vastuussa?" Selostettuaan tytölle, että Korkein oli toki antanut Ihmiselle vapaan tahdon valita hyvän ja pahan välillä, sai hän kokonaisen ryöpyn kysymyksiä vastattavakseen. Silmät säteillen ja posket oudosti hehkuen Sisko lausahteli: "Luulotteletko sinä todellakin, että ihmisellä on vapaa tahto? Sanoohan Herra itsekin, että hän kostaa isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen; voiko silloin enää puhua vapaasta tahdosta? Ja vaikkapa voisikin, miten sinä selvität tämän? Jumala on kaikkitietävä, hän tuntee niinollen tulevatkin tapahtumat piirrosta piirtoon; ovatpa meidänkin vähäpätöiset tekemisemme taikka tekemättä jättämisemme elomme viimeisenäkin iltana tarkalleen Hänen tiedossaan; no, voimmeko me nyt menetellä muulla kuin juuri tällä Jumalan etukäteen tietämällä tavalla? Jos kerran sanomme, että Herramme on kaikkitietävä, on meidän myöskin sanottava, että meidän oma elämänkulkumme on jo ennen syntymäämme yksityiskohtaisesti määrätty; kuinka voimme silloin enää väittää, että meillä on vapaa tahto?"

Tämä oli ylen mutkikasta puhetta nuoren tytön suusta, ja Eeva aavistikin, että nuo lauseet olivat itse asiassa peräisin Siskon kirjanoppineen Artturi-veljen älykkäästä päästä. Siitä huolimatta ne kauhistuttivat hänen nöyrää ja kuuliaista sydäntään. Hänhän oli nuori herännäistyttö, joka omisti kaikessa lahkokuntansa vakiintuneet, tarkoin määritellyt mielipiteet. Itsenäistä ajatusharhailua hän pelkäsi, sillä sitähän saattoi johtaa vaikkapa itse paha.

Usein ei Sisko kuitenkaan paljastanut ajatuksiaan, sillä eihän hänkään tahtonut loukata eikä pahoittaa ystävänsä herkkää ja tunnontarkkaa mieltä. Kaikesta huolimatta Eeva uumoili niiden kerettiläisyyden, ja hän suri toverinsa puolesta. Toisinaan iltaisin maatessaan Siskon vieressä hän rukoili palavasti, että Herra valkaisisi tämänkin sielun pimeyttä. Mutta tyttönen huokaili vain huolettomana, jopa onnellisena, eikä vähäisinkään synnintunto näyttänyt raskauttavan hänen sydäntään. Eevaa tämä huomio peloitti, mutta samalla hän tunsi itsensä ystävänsä rinnalla vanhaksi ja kokeneeksi; tämä oli pelkkä keskenkasvuinen lapsi, jota hänen tuli auttaa ja opastaa. Tuskaisena hän pohti, miten pujottelisi keskustelun vakaviin asioihin, ja hänen huolehtivan sydämensä täytti harras toivomus: "Isä, anna minulle voimaa käännyttää hänet!" Tämä haave oli niin syvä, että se teki kipeää ruumiiseen, vieläpä niin, että hänen oli pakko valittaa ääneensä. Kuinka paljon, paljon lähemmäksi he pääsisivätkään toisiaan, jos siskokin Ymmärtäisi nöyrtyä! Tämä toteamus täytti hänet odotuksen riemulla. Mutta eräs toinen ajatushäilähdys sai hänet kenties vieläkin palavammin toivomaan: entäpä jos Sisko, tehtyään ensin itse parannuksen, käännyttäisi myöskin Artturi-veljensä!

Tällainen haavekuvitelma tuntui kuitenkin ylen mahdottomalta toteuttaa. Kaiken lisäksi se jollakin tavalla hämmensi häntä, niinkuin hänen ei olisi ollut lupa yhdistää Artturia ajatuksiinsa. Lohdutonkin se oli, sillä Artturihan oli tuollainen itsetietoinen, johon oli vaikea päästä käsiksi; hän luki ja tiesi niin paljon. Nauraisi Artturi vain heidän synnintunnoilleen… "Ehkäpä hän ei sittenkään ole perinjuurin paatunut", hän koetti rohkaista itseään rauhoittuakseen.

Mutta hänen mieltään kaiveli jatkuvasti epämääräinen haikeus, jota hän ei oikein itsekään hyväksynyt, ja jonka pohjimmaisia alkujuuria hän ei tiennyt, eipä edes pyrkinyt etsimäänkään. Artturi oli hänestä niin kaukainen, niinkuin tämä olisi asunut toisessa maailmassa. Pojan ajatuksetkin liikkuivat vieraita, peloittavia uria, eikä hän edes aavistanut, kuinka kauas ne oikeastaan lensivät.

Näitä asioita pohtiessaan pääsi Eevan huulilta jostakin käsittämättömästä syystä pieni, hiljainen valitus. Kuultuaan sen Sisko kysyi säikähtäneenä: "Miksi sinä valitat?" Ja tyttönen katsoi häneen ihmetellen. Eeva ei tiennyt mitä vastata. Mutta toisin ajoin sai hän puolestaan ihmetellä Siskoa. Yht’äkkiä tämä saattoi hypähtää paitasillaan vuoteestaan huudahtaen: "Ei, en viitsi nyt nukkua!" Sitten hän juoksi ikkunan luokse jääden siihen ihastuneena seisomaan; työntäen ruumiinsa puolittain ulos raikkaaseen yöilmaan hän ojenteli käsivarsiaan, kurkoitteli vehmaita lehviä kämmenellään, potkiskeli paljaita jalkojaan ja naurahti yht’äkkiä onnekkaana. "Mitä sinä naurat?" Eeva kysyi loukkaantuneena. "Minun on muuten vain niin hyvä olla, ja tuolla ulkona on niin kuvaamattoman kaunista! Järvikin kuultaa niinkuin sula hopea!" Sisko vastasi. Siinä tuo kaunis tyttö sitten ihasteli hurmioituneena myhäillen itsekseen tai laulahdellen jonkin kevyen, maallismielisen säkeistön. Vasten tahtoaankin oli Eeva pakotettu ihailemaan häntä; Siskon välitön, lapsekas riemuitseminen, jonka lähteenä lienee ollut pelkkä oleminen, tuntui hänestä suorastaan käsittämättömältä. "Hän on kaunis niinkuin enkeli", hän ajatteli, mutta tämä toteamus teki hänet surulliseksi.

Tällaisina hetkinä oli Siskokin niin kaukainen: hänkin kuului siihen samaan, vieraaseen maailmaan, mihin Artturikin. Eevan silmiin kihosivat kyyneleet, ja hänen oli tukahutettava nyyhkytyksensä tyynyn vaimentavaan pehmeyteen. Silloin Sisko taas odottamatta huudahti: "Voi, Eeva, tule sinäkin katsomaan noita pieniä lintuja: Tipu, tipu! Et ole varmaankaan milloinkaan nähnyt noin suloisia; tahtoisin syödä ne!" Ja hetkisen kuluttua, kun mitään ei kuulunut, hän kysyi valittavasti: "Miksi sinä et koskaan ihaile mitään?"

"On synti aina ihailla jotakin! Sinä et muuta huomaakaan kuin pelkkää kuorta: vain muotoja ja värejä! Minä vihaan sellaista!" Viimeiset sanat purkautuivat esiin tukahdutettuna parkaisuna vaimetakseen nopeasti alistuneeksi nyyhkytykseksi. Eeva tiesi itse, että hänen sanansa tekivät vääryyttä Siskolle, ja että niissä oli paljon valheellistakin, koskapa hän kyllä itsekin nautti monista ulkonaisista asioista, vaikka ei mielellään osoittanutkaan sitä ystävänsä aikana.

Tällaisen tuomion kuultuaan Sisko sävähti, hänen poskensa kalpenivat, ja hän tärisi kauttaaltaan, niin että hänen hampaansa löivät milteipä loukkua, kun hän sopersi: "Eeva, Eeva hyvä, älä ota minua niin vakavasti!" Ja onnettomana ja piskuisena hän ryömi takaisin vuoteeseen. Eeva niiskutti pää tyynyyn puskettuna; hän oli niinkuin arka, haavoitettu eläin, jota vähäisinkin kosketus loukkasi.. Sisko koetti lohduttaa häntä kiertämällä käsivartensa hänen ympärilleen, suutelemalla häntä otsan rajaan, kuiskuttelemalla hänen korvaansa, mutta kaikki tämä oli turhaa; Eeva näytti päinvastoin pelkäävän hänen hyväilyjään. Ja hän todella pelkäsikin, sillä niissä oli hänen mielestään jotakin luvatonta, jopa synnillistä, mikä sai hänet väkistekin punastumaan. Lopuksi Sisko tyytyi hivelemään hänen keltaista tukkapehkoaan, joka oli yöksi päästetty kireästä kampauksestaan. "Sinä olet oikea kultakutri!" Tämä huudahti ihaillen, mutta sävähti samalla omia sanojaan, sillä eihän hänen sopinut puhua aina vain kauniista ja kauniista, koskapa Eeva ei siitä kerran pitänyt.

Niin he sitten vihdoin nukahtivat: toinen hiljaa niiskuttaen, toinen lakkaamatta hyväillen ja lohduttaen.

Tulimaan isäntä ei aavistanut, kuinka syvä hänen tyttärensä ja tuon muukalaisen välinen kiintymys oli, eikä hän myöskään tiennyt, mikä vaara siinä piili hänen lapsensa vastaiselle sielunkehitykselle, taikka jos hän sitä epäilikin, ei hän kuitenkaan tajunnut sen täyttä suuruutta. Usein hän kyllä moitiskeli Eevaa tästä ystävyysliitosta antaen monin eri tavoin ymmärtää, ettei Sisko ollut hänen taloonsa suinkaan tervetullut vieras. Suhdetta hämmentävistä pikku kahnauksista hänellä ei ollut aavistustakaan, eikä niitä tuntenut kukaan muukaan – ellei ehkä Artturi, Siskon veli.

Siskon ulkonaista käyttäytymistä kohtaan Tulimaa ei tosin löytänyt mitään painavaa muistuttamista. Tyttöhän kuunteli hänen pitkiä saarnojaan silmät loistaen ja kun virsi alkoi vyöryä, yhtyi tämä siihen heleällä äänellään. Kaikesta huolimatta ilmeni hänessä sittenkin jotakin, mikä oli omiaan varoittamaan tarkkasilmäistä isää; oliko nyt laitaa kuunnella vakaista saarnaa innokkaana kuin pöytäjuttua taikka laulaa pulputella virttä kepeästi ja riemukkaasti ikään kuin rehvakasta markkinaloilotusta? .. Entä sitten tyttösen vaatteet; nekin olivat usein koreita ja kirkasvärisiä! Ei, oli mahdoton erehtyä: näennäisestä viattomuudestaan huolimatta tytössä oli jotakin milteipä pakanallista kesyttömyyttä ja kuumuutta! Hän oli vaarallinen.

Tämä kaikki kyllä miellyttikin isää, vaikkei hän sitä edes itselleen myöntänyt, mutta vielä enemmän se häntä ärsytti, jopa niinkin, että hän toisinaan joutui suorastaan vimmoihinsa. Hänen teki mielensä huutaa tuolle puhtautta teeskentelevälle pikku paholaiselle, mikä tämä oikeastaan oli. Töin tuskin hän kykeni hillitsemään itsensä. Sisimmässään hän oli vakuutettu, että tuon muukalaisen seura ei sopinut vähimmässäkään määrin hänen tyttärelleen, mutta kaikesta huolimatta hän ei kyennyt tekemään ratkaisevaa päätöstä. Puhellessaan tälle hentoiselle vieraalleen hänen äänensä kadotti usein metallisen käskevyytensä, niin että hän joutui itsekin suuresti hämilleen, joko nyt sitten muut. Vain puhuteltu itse näytti pitävän asiaa luonnollisena – niinkuin hän ilmeisesti piti kaikkea täällä maan päällä tapahtuvaa.

Tästä alituisesti uusiutuvasta kahnauksesta johtui, että tytöt tapasivat toisensa mieluummin Korpipäässä. Siellä he saivat olla vapaita. Monikaan silmäpari ei kiinnittänyt punnitsevaa katsettaan heidän useinkin varsin lapsekkaisiin puuhailuihinsa. Artturikin askarteli enimmäkseen omissa töissään. Mutta jolloinkin hän kuitenkin syventyi tarkkailemaan heidän kepsehtimistään huvitetuin ilmein, ikään kuin he olisivat olleet leikkiviä pentupahasia, ja hän itse suuri, omanarvontuntoinen paimen.

Kotinsa ulkopuolella Eevasta tuli hetkeksi uusi ihminen. Hän rupatteli vilkkaasti ihastellen monenmoista: taloa, peltoja, metsiä, taivasta ja nauraen sydämellisesti, että hänen huulensa avautuivat yhtyäkseen yhdessä hampaiden kanssa samaan häikäisevään väriloistoon. Ilmestyipä tuo pieni hyppelehtivä kuoppanenkin, joka oli niinkuin valoista ja varjoista kokoonpantu, tuokioksi hänen pulleaan poskeensa. Hänestä tuli sanalla sanoen suorastaan ihastuttava.

"Tuskin enää tunnen sinua!" Sisko huudahti ihmetellen.

Tällöin Eeva odottamatta mykistyi; hänen silmiinsä tuli jotakin rauhattomasti pälyilevää, ja vähitellen ne vetäytyivät synkkään pilveen. Hänen kasvolihaksensa kiristyivät, ja tuo mehukas suu, joka oli niinkuin juuri puhjennut, vielä kosteuttaan kiiltävä kukka, jäykistyi tuskalliseen pinnistykseen. "En tiedä, mikä minuun meni", hän sanoi ääntään pidätellen.

Usein iltaisin Sisko huomasi Eevan nyyhkivän. "Mikä, mikä sinuun tuli?" Hän kyseli epätoivoissaan hyväillen toisen keltaista tukkamerta ja puhellen lohduttavasti. "Ei minun mikään, jätä minut rauhaan", voihki Eeva vain vastaukseksi ja itki yhä. Siihen he molemmat vihdoin nukahtivat. Toisinaan aamusilla he heräsivät sylityksin¸ silloin Eeva vetäytyi aina nopeasti pois ja hänen koko ruumiinsa sävähti kauhistuneena.

Näillä retkillä Eeva oppi myöskin tuntemaan Siskon veljen Artturin. Tässä pojassa oli jotakin miltei pelottavaa. Tavallisesti hän kuljeskeli synkkänä ja allapäin. Tytöstä tuntui, kuin olisi tämä aina miettinyt suuria ja salaperäisiä asioita, ja hän katseli poikaa kauhunsekaisella kunnioituksella¸ hänestä tämä kuului johonkin toiseen maailmaan, minne hän ei ikinä pääsisi, eikä tulisi milloinkaan yrittämäänkään. Pojan sanatkin olivat teräviä ja rohkeita. Hän ei näyttänyt häikäilevän mitään, eikä mikään ollut hänelle kokonaan vierasta. Hän tiesi jo yhtään keksinyt ja toista tästä käsittämättömästä olemisen myllystä.

Eeva tunsi itsensä hänen edessään kömpelöksi ja äärettömän avuttomaksi. Jolloinkin hän kauhuissaan kuvitteli, että hän itse olikin pelkkä ruumis, jota tuo toinen puntaroi silmillään ja leikkeli terävillä sanoillaan. Hämmennyksissään ei hän keksinyt mitä sanoa; hänen kielensä jäykistyi kitalakeen ja hänelle tuli voittamaton halu itkeä. Silloin Sisko tavallisesti pelasti hänet väliintulollaan. Ja nyt, kun heitä oli kolme, saattoi hänkin tuntea itsensä vapaammaksi. Nuo kaksi osasivat puhua erinomaisen hyvin, niin että hänellekin oli suoranainen nautinto kuunnella heitä. Tietämättään hänen poskensa alkoivat hehkua, hänen silmänsä loistivat hillittyä valoa, ja hänen huulensa raottuivat hiukkasen, niinkuin hän olisi ollut sanomaisillaan jotakin. Mutta yht´äkkiä hän kenties tunsikin kaulallaan pojan pelottavan katseen, ja silloin hän aina omituisesti sävähti, niin että hänen ruumiinsakin vetäytyi ikään kuin suojelevaan kuoreen.

Toisinaan tuo synkkä nuorukainen sai odottamattomia vallattomuuden puuskia; hän irtaantui entisestä minästään mellastaen kokonaan uutena, arvaamattomana. Tällainen hetki lienee ollut silloinkin, kun hän suuteli Eevaa vanhan kaivon narahtelevalla kannella. Se oli heidän ensimmäinen, odottamaton suudelmansa, mutta kumpikaan ei aavistanut, oliko se myös viimeinen.

Eeva tiesi, että Artturi kirjoitteli joitakin juttuja, sanottiinpa niitä olleen lehdissäkin. Minkälaisia nämä tekeleet olivat, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan, sillä hänen kotiinsa ei tullut muita lehtiä kuin "Herättäjä", "Kirkkokansan Äänenkannattaja" ja muuan maakunnallinen puoluelehti ynnä pitäjänlehti. Mielellään hän olisi niihin tutustunut, mutta Artturi ei maininnut niistä hänelle halaistua sanaa. Sitä vastoin hän tiesi, että poika luki niitä usein sisarelleen, ja tämä tieto katkeroitti häntä, koskapa se asetti hänet Siskon rinnalla ikään kuin alempaan luokkaan. Sen tähden hän ei milloinkaan vetänyt tämänkään kanssa Artturin mieliharrastuksia puheeksi, vaikka hän toivoikin, että tämä tekisi sen oma-aloitteisesti. Mutta Siskokin näytti karttelevan keskustelua veljestään. Artturi oli tulenarka alue, jota kumpainenkin kaarteli mahdollisimman kaukaa.

Näistä Artturin kirjallisista puuhailuista kai johtui, että Eevakin alkoi kiinnittää huomiota kaikkeen painettuun sanaan. Aluksi hän lainasi Siskolta silloin tällöin jonkin romaanikirjasen oppien piankin pitämään niistä, mutta kun hän ei uskaltanut näyttää niitä isälleen, oli niiden lukeminen perin vaikeaa, tuntuipa se hänestä suorastaan rikolliseltakin. Ahdistuksestaan huolimatta ei hän enää kyennyt vapautumaan kiusauksesta. Kirja toisensa jälkeen hautautui hänen tyynynsä alle, ja yömyöhälläkin, kun toiset jo nukkuivat, hän lueskeli niitä kynttilän lepattavassa valossa. Tässä salaisessa ahkeroimisessa oli sen synnillisen sivumaun ohessa jotakin kielletyn hedelmän viettelystä, ja hän harjoittikin sitä todellisella intohimolla, vaikkakin sydän kurkusta väristen. Saatuaan tiedon hänen lukuhalustaan Artturikin lainasi hänelle kirjojaan, ja nämä varsinkin Eeva luki sanasta sanaan, niin että hän osasi ne milteipä ulkoa. Pojan kirjat olivat useimmiten tieteellisluontoisia, joskus vaikeatajuisia, niin että Eeva vain vaivoin jaksoi niitä ymmärtää. Se, että Artturilla yleensä oli kirjoja käytettävissään, johtui hänen isästään, joka hukutti synkkyytensä yksinäisinä, unettomina öinään pitkälliseen vaellukseen kirjojen valtakuntaan.

Vähitellen kasvoi Eevan sieluun uusi, värikäs maailma, jota hän oli pakotettu salailemaan sekä itseltään että kotiväeltään. Tämä maailma oli ehtymättömän rikas ja salaperäinen, mutta toisinaan hän yht`äkkiä säikähti, sillä hän keksi siinä paljon tutkimattomia pimeyksiä, joidenka hämyiseen syliin hän ei rohjennut jalallaan astua. Usein hänestä myös tuntui, että hän oli luisumassa rikollisille, pelottaville poluille, ja silloin hän aina kaipasi entistä pientä maailmaansa, jossa oli ollut niin hyvä ja turvallinen liikkua. Mutta ei; hän oli jo astunut sen suojaavasta hämäryydestä ulos avaran taivaan alle, missä puskivat tuulet ja löivät kirkkaat salamat, eikä hän kyennyt enää unohtamaan tätä näkyä. Lapsuuden maailma oli siro, hohtava näkinkenkä, jota hän käänteli ihastellen käsissään, mutta joka oli niin pienen pieni, ettei hän saattanut enää edes kuvitella mahtuvansa sen sisään. Hädissään hän hapuili taivaan puoleen. Turhaan; kukaan ei kuullut hänen ääntään – sillä hänen lapsuutensa Jumala oli poissa:.. Kauhistuneena hän totesi sielunsa tilan, mutta hänen oli oli kätkettävä pelko sydämeensä.

Näillä retkillään ystävänsä luokse kasvoi Eevasta vähitellen nainen. Hennot aavistelmat virisivät hänessä; oudot kuiskeet, jopa hämmentävät tuntemuksetkin järkyttivät hänen ruumiinsa rauhan ja hänet säikkymään, ja ruumiillista kosketusta hän suorastaan kammosi. Tuon tuostakin Sisko raivostutti hänet alituisilla hyväilyillään... Hänen ruumiinsa oli arka, puhkeamaisillaan oleva umpu: pienikin kosketus teki siihen kipeää.

Näihin aikoihin hän alkoi harventaa käyntejään Korpipäässä, ja huomaamatta ne loppuivat kokonaan. Sisko miltei arvasi, mikä siihen oli syynä: heistä oli kehittynyt täysiä naisia.

Eevan kotiväki huomasi ainoastaan hänen ulkonaisen kasvu- ja muuntumistapahtumansa, mutta kaikki se mitä tapahtui hänen sisäisessä elämässään, jäi heiltä ainakin pääkohdissaan tietymättömiin.

Eevan ruumiillinenkin kehkeytyminen oli kyllä varsin huomattava. Tuosta typykkämäisestä, lihavasta tytönpullukasta venähti nyt yht`äkkiä solakka, pyöreämuotoinen nainen, tosin kooltaan vähäinen, mutta jäseniltään sitä kukkeampi. Joustavana ja sirona hän liikehti askareissaan, ja kaikki ne, jotka muistivat hänen entisen muotonsa levittivät silmänsä hämmästyksestä selälleen hänet ensi kerran nähdessään. Eikä Eeva itsekään voinut olla yllättymättä. Olihan hän vuosikausia kantanut salaista tuskaa oman lylleröisen olemuksensa johdosta. Kademielin hän oli vilkunut jokaista solakkaa naishahmoa – mutta nyt hänelle itselleen olikin tapahtunut ihme.

Tätä muutosta hän oli odottanut kenties enempi kuin mitään muuta - tietenkin omaa maallismielistä ajatuskulkuaan tuomiten. Rippikouluaikana oli hänelle sanottu: "Nyt pian sinäkin venähdät", mutta ei; sitten oli hänelle sanottu: "Odotahan vielä vuosi niin näet" – mutta vuoden kuluttua oli hän huomannut olevansa sama pieni taaperoinen kuin aina ennenkin. Niin hän oli odottanut päivästä toiseen... ja alakuloisuus oli jo vallannut hänet.

Etusivu